22.11.2013 Taivaan taimi on turvaton (kirja-arvio)

Toiminta 11:10

Suomalaista ihmisoikeuskeskustelua vaivaa tietty kaksinaismoraali. Kauhistelemme naisen asemaa ääri-islamilaisissa yhteiskunnissa: ympärileikkauksia, huntupakkoa, lapsiavioliittoja, tyttöjen koulunkäyntikieltoa. Väkivalta kotimaan uskonnollisissa yhteisöissä on sen sijaan ollut tabu. 
 

Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä tapahtunut lasten seksuaalinen hyväksikäyttö kuohuttaa mieliä säännöllisin väliajoin, tavallisesti silloin, kun joku uhreista on uskaltanut – yleensä liikkeen jo jätettyään – astua nimellään tai nimettömänä julkisuuteen. Tutkittua tietoa hyväksikäytön laajuudesta tai sitä synnyttävistä ja säilyttävistä mekanismeista ei juuri ole ollut.

Lastensuojelun tutkija Johanna Hurtig on selvittänyt vanhoillislestadiolaisen liikkeen hyväksikäyttötapauksia vuodesta 2008, aluksi lehtikirjoitusten ja yhteisön jäseniltä saamiensa tietojen perusteella, myöhemmin haastattelemalla. Tutkimuksen perusteella hyväksikäyttöä on yhteisössä tiedettyä enemmän, ja siihen ovat syyllistyneet myös liikkeen johtavaan eliittiin kuuluvat henkilöt.

Hurtigin tutkimus ja siihen liittynyt kartoitus tuottivat tietoa 156:sta seksuaalisen väkivallan tekijästä useamman vuosikymmenen ajalta ja eri puolilta Suomea. Tekijöistä 27 oli lestadiolaisen liikkeen puhujia, heidän joukossaan Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johtokunnan jäseniä ja rauhanyhdistysten puheenjohtajia. Kuusi tekijöistä oli naisia.

Useimmilla tekijöillä on enemmän kuin yksi uhri. Kaikkiaan tiedossa on satoja uhreja, mutta todellinen luku lienee tuhansia. Hurtig, itse kahdeksan lapsen äiti ja lestadiolaisen maallikkosaarnaajan tytär, kertoo yrittäneensä toistuvasti vaikuttaa liikkeen johtoon, ja kun se on osoittautunut hyödyttömäksi, myös luterilaisen kirkon päättäjiin.

Yhteisöjen pimeä puoli

Yhteisöllisyys on muotisana, jota viljellään sekä hengellisessä että poliittisessa kielenkäytössä. Erityisesti sitä suosivat rituaaleja ja perinteitä arvostavat kulttuuriuskovaiset. Mutta kaikki yhteisöllisyys ei ole siunaukseksi. Historian julmimmat henkiset, hengelliset ja fyysiset väkivallanteot ovat tapahtuneet suljetuissa, tiukkaa yhdenmukaisuutta vaativissa ääriyhteisöissä – oli niiden fanatismi sitten poliittista tai uskonnollista luonteeltaan.

Hurtigin mukaan hyväksikäyttö ei lestadiolaisyhteisössä välttämättä ole yleisempää kuin suomalaisessa yhteiskunnassa muutenkaan. Lestadiolainen rippikäytäntö kuitenkin edellyttää, ettei törkeimmistäkään tapauksista kerrota lastensuojeluviranomaisille tai poliisille. Uhrin on sovittelun jälkeen annettava anteeksi hyväksikäyttäjälle eikä liikkeen mainetta saa julkisesti tahria. Näin väkivalta on jatkunut kenenkään siihen puuttumatta.

Hurtigin tutkimuksen vastaanotto on ollut ristiriitainen: sosiaalisessa mediassa häntä on syytetty muun muassa oman pesän likaajaksi ja sielunvihollisen välikappaleeksi. Lestadiolaisen liikkeen johto taas on pyytänyt julkisuudessa anteeksi hyväksikäytön uhreilta. Muuttuuko mikään ja joutuvatko hyväksikäyttäjät joskus moraaliseen ja oikeudelliseen vastuuseen, jää nähtäväksi.

Merja Minkkinen

Johanna Hurtig: Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. 336 s. Vastapaino 2013.