22.11.2013 Kohtuuttoman kohtuullista elämää (kirja-arvio)

Oululaisen äidinkielenopettajan, Pauliina Rauhalan ”Taivaslaulu” kertoo lestadiolaisen, nuoren avioparin, Viljan ja Aleksin, perheestä. Kuten tavallista, naimisiin mentyään he saavat joka vuosi lapsen. Heillä on jo neljä lasta ja Vilja tulee jälleen raskaaksi. Tällä kertaa he saavat kuulla odottavansa kaksosia.

Vilja kamppailee voimiensa äärirajoilla jo neljän lapsen kanssa ja kaksosia odottaessa voimat ehtyvät, vaikka Aleksi jakaa vastuun lapsiperhearjesta. Vilja ja Aleksi ovat molemmat opiskelleet yliopistossa ja unelmoineet tulevaisuudesta. Elämäntapa ei ole ollut heille aivan samanlainen itsestäänselvyys, kuin monille heidän ympärillään. Lapsiperhearki ja vaatimus ottaa vastaan kaikki lapset, jotka Jumala antaa, osoittautuu liian suureksi taakaksi.

Lestadiolainen ihanne on kohtuullinen elämä, mutta kaksosrattaiden, kymmenen litran puurokattiloiden ja kuin liukuhihnalta syntyvien lasten täyttämä elämä on kaikkea muuta, kuin kohtuullista. Kenenkään ei auta yhteisössä puhua väsymyksestä ja voimien ehtymisestä, koska vertailukohdat ovat mahdottomia. Viljan sanoin: ”Aina löytyy uskovainen äiti, joka on kaunis, iloinen ja hyvinvoiva ja, jonka koti on aina siisti, vaikka lapsia on kaksitoista ja mies viikot töissä toisella paikkakunnalla.”

Pauliina Rauhala käyttää kaunista ja kuvailevaa kieltä, jota on nautinto lukea. Pysähdyn välillä lukemaan kauneimpia lauseita yhä uudelleen. Kieli onnistuu välittämään hienosti ristiriitaisen, uskovaisen hengenmaiseman. Toisaalta arvostetaan suuresti elämän pieniä, arkisia asioita ja osataan todella nauttia niistä – toisaalta vaivutaan synkkään kadotukseen, kun voimat ehtyvät ja kuolemakin tuntuu helpottavalta ratkaisulta kaikki voimat imevän lapsiperhe-elämän ristipaineissa.

Yhteisö vaatii myös miehiltä kohtuuttomia

On järkyttävää seurata, miten niin kauniiden ja inhimillisten asioiden, kuten perhe-elämän ja lasten kasvattamisen ihannoimisesta voi päätyä pelkäämään syvän ahdistuksen vallassa uutta raskautta ja toivoa helpotusta; kuolemaa tai sitä, että vain lähtee ja jättää kaiken taakseen. Vilja kirjoittaa jäähyväiskirjeessään Aleksille: ”Vaikeinta elämässä oli se, että kauneimpaan läheisyyteen liittyi kipein pelko.”

Taivaslaulu kertoo perheen äidin, Viljan voimien ehtymisestä ja Viljan romahduksesta. Mutta mielenkiintoinen teema on myös miesten, isien, jaksaminen. Lestadiolainen liike vaatii myös miehiltä kohtuuttomia; yli kymmenen lapsen perheen elättämistä, naisen ruumiin riuduttamista Jumalan tahdon mukaisesti, intiimin läheisyyden alistamista lapsentekoaktiksi ja syyllisyyttä seksistä pidättäytymisestä.

Pelastaakseen Viljan Aleksi tekee omavaltaisen ratkaisun ja hankkii sterilisaation ennen kaksosten syntymää. Aleksi kirjoittaa psykiatrisella osastolla hoidossa olevalle Viljalle: ”Lupaa ettet kuole! Minä lupaan, että saat levätä. Et kuoleman sylissä, vaan minun.”

Maailmanlopun ja helvetin pelko

Kirjassa on monia pelkästään lasten näkökulmasta ja lasten leikkien tiimellyksestä kertovia kohtauksia. Rauhala onnistuu välittämään upeasti myös lapsen pohdintaa elämän suurista kysymyksistä; unelmista, peloista, synnintunnoista ja uskosta.

Vilja hämmästelee sitä, että yksi hänen tyttäristään, Kaisla, on alkanut pyytää syntejään anteeksi joka ilta, jopa kolme kertaa peräkkäin. Tyttö ei pysty nukkumaan, koska pelkää, että on tehnyt jonkun synnin – vaikkapa katsonut kaverin luona Pikkukakkosta – jota on unohtanut pyytää anteeksi ja yöllä saattaa tulla maailmanloppu eikä sitten pääse taivaaseen.

Vilja pelkää aivan oikeutetusti, ettei hän onnistu välittämään lapsilleen uskon parhaita puolia, vaan ahdistuksen ja synnintunnon. Pyhäkoulussa lapsille saarnataan synneistä ja ”tuliseen järveen” joutumisesta. Lapset ottavat kaiken vastaan sellaisenaan. Heille taivas ja helvetti ovat aivan yhtä todellisia eikä vanhempien puhe Jumalan rakkaudesta ja syntien anteeksiannosta riitä hälventämään pelkoja ja synnintuntoja.

Liian paljon liian lyhyessä ajassa

Vilja kamppailee oman naiseutensa kanssa. Toisaalta hän on naiseuden ja hedelmällisyyden ilmentymä ja ylpeä siitä. Toisaalta hän kokee, että hänen kehonsa on joutunut kokemaan liian paljon liian lyhyessä ajassa, ”elämän ja kasvun kuluttama nainen”. Elämä on tavallista ja tavallisuus on hyve. Silti Vilja pelkää, ettei hänen ruumiinsa jaksa toteuttaa itsestään selvää tehtäväänsä ja synnyttää joka vuosi. ”Itken jo etukäteen katkerasti sitä päivää, kun joku hymähtää minunkin olevan eriparinen mieheni kanssa, toinen vanha, toinen nuori.” Vilja lakkaa mielenosoituksellisesti varpaankyntensä punaisiksi, jotta kätilöt eivät ajattelisi, että hän on riutunut ja säälittävä nainen, jonka vuodenkiertoon kuuluu synnytys, kuin eläimellä.

Lopulta Pauliina Rauhalan teos on kuitenkin toiveikas ja lohdullinen. On surullista, että lestadiolaisyhteisö, ei anna tukeaan Viljan ja Aleksin perheelle, mutta he päätyvät tekemään omanlaisiaan ratkaisuja perheensä jaksamisen turvaamiseksi. Ymmärrystä ja tukea ei yhteisöltä heru, joten ratkaisut ja niiden seuraukset on kestettävä yksin, oman perheen kesken. Vilja kiteyttää lestadiolaisen elämänihanteen parhaat puolet: ”En häpeä rakkautta, joka on kestänyt haparoivan tutustumisen. En häpeä rakkautta, joka on jaksanut arkisen tottumuksen. En häpeä rakkautta, joka ei kyllästy, kun lapset syntyvät. En häpeä rakkautta, joka ei kavahda vanhenemista. En häpeä rakkautta, joka ei sitoudu vain toistaiseksi, kunnes parempi onni ja suurempi mielihyvä osuvat kohdalle. En häpeä luottamusta, jota ei ole rikottu.”

Sonja Kekkonen

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus 2013, 281 sivua