Liekehtiviä nuotioita

”Tulla kuin liekehtivä nuotio, kuin puu

mutta eihän se käy

on tultava kuin komitea, koura täynnä julkilausumaa.”

(Arja Tiainen: Isolde, pakolainen)

Byrokratian ja anarkian välissä pitää olla jotain vakaata, muttei kaavoihin kangistunutta, vapaata, muttei kuritonta, luotettavaa ja kuitenkin joustavaa. Nyt, Demarinaisten 110-vuotisjuhlien alla ajattelen, että naisliitto on ollut ja on juuri sitä.

Naisliitto on historiansa aikana monesti ”tullut kuin liekehtivä nuotio”, mutta on osannut yhtä sujuvasti ja uskottavasti tulla ”kuin komitea, koura täynnä julkilausumaa”. Siinä yhdistelmä, jota olen aina ihaillut. Ihmetellyt ja ihaillut.

Naisliitolla, kuten kaikilla pitkäikäisillä järjestöillä on ollut joukossaan monen kirjavaa sakkia – porukkaan on mahtunut niin liekehtiviä nuotioita kuin niitä, joiden salkut ja kourat ovat olleet julkilausumia täynnä. Näistä, ja kaikista näiden väliin jäävistä tyypeistä on yhdessä rakentunut voimapesä, jonka työn tuloksissa riittää kertaamista ja ihailemista vielä pitkäksi aikaa.

Ihmeellisintä minusta kuitenkin on ollut tavata ja nähdä toimessaan naisia, jotka ovat sekä että. Jotka ovat sekä hengen nostattajia ja sen täyttämiä että harkitsevia ja osaavia niin käytännön politiikan kuin muunkin käytännön toimijoita.

Varmaan sen kaltaisia politiikan ja järjestötyön voimahahmoja on myös miehissä, mutta vaikka yritän ajatuksissani olla miten puolueeton, mieleen nousee nyt enemmän tällaisia naisia kuin miehiä. Sallittakoon tämä kotiinpäin veto Naisliiton juhlavuoden nimissä, jos ei muuten.

Ja sallittakoon sekin, että naisena ylitse muiden tässä mielessä mieleen nousee Irma Tuomisto. Irman hehku ja palo yhdistyi käytännöllisyyteen vailla vertaa ja kaikille hänen ominaisuuksilleen oli käyttöä myös naisliiton ja sen politiikanteon kuvioissa.

Irmaa muistelen nyt myös siksi, että hän oli se ihminen, joka suorastaan kädestä pitäen talutti minut naisliiton toimintaan mukaan. Sen verran olin oma-aloitteinen, että soitin itse Irmalle puoluetoimistoon, koska olin lukenut jäsenlehdestä naisliiton kutsun uusille ihmisille ilmoittautua mukaan. Se tapahtui reilu 20 vuotta sitten, jolloin demarinaiset valmistautuivat 90-vuotisjuhliinsa.

Kun soitin, esittelin itseni ja sanoin, että mie voisin olla sellainen ihminen, jolle teillä on käyttöä, Irma suorastaan kiljaisi, että ”juuri sinut minä halusinkin!” Irma oli nähnyt minut laulamassa Kajaanin Työläistapahtumassa, mutta silloin emme kuitenkaan sattuneet kohdakkain.

Emmepä tietenkään, sielläkin Irma oli tietenkin tapansa mukaan täydessä työn touhussa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Joka tapauksessa siitä puhelusta alkoi meidän ystävyytemme ja toveruutemme, joka kesti ja syveni ja antoi meille molemmille paljon. Ystävinä olimme tasaveroiset, mutta politiikan tuntemuksessa ja tekijänä Irma oli valovuosia minua edellä, minä olin oppityttö ilman muuta. Iloinen olen siitäkin, että tytär Elli ehti myös tutustua Irmaan ja nähdä –pienenä, mutta ymmärtäväisenä tyttönä – miten politiikkaa tehdään naisliitossa: suurella sydämellä ja terveellä järjellä.

Kun me Ellin kanssa nyt valmistaudumme lauantaisiin juhliin Helsingissä, on ilmassa ilon ja Suuren Juhlan tunnun lisäksi haikeutta ja ikävää. On vaikea kuvitella naisliiton juhlaa ilman Irmaa, mutta samalla on hienoa tajuta, että liike menee eteenpäin, vaikka tekijät vaihtuvat. Liekehtiviä nuotioita ja tehokkaita tekijänaisia riveissä on edelleen. On aina ollut ja tulee aina olemaan.

”Mikä voittaa kuoleman, ei mikään.

Outoa on tämä, hurjaa iloa, kokemisen hetki.

Viimeiseen asti on taisteltava hyvän tähden.

Viimeiseen hengenvetoon rakastettava.”

(Arja Tiainen: Isolde, pakolainen)

Leila M. Luukkainen