Kaarin Taipale: UUSI NORMAALI – tuleeko sellaista?
Kun on jo jonkun aikaa ehtinyt totutella poikkeusoloihin, moni pohtii näkymää tulevaisuuteen koronan jälkeen. Palataanko entiseen vai onko tässä tilaisuus harpata uuteen normaaliin?
Puhutaan ihmisten ja yritysten selviämisestä talousshokin jälkeen, puhutaan digitalisaation lopullisesta läpimurrosta, turismin mahdollisesta kriisistä, median ja valemedian roolin merkityksestä, hyvinvointivaltion ja demokratian turvaamisesta ja lopulta luottamuksesta yhteiskuntia koossa pitävänä voimana.
Käsitteiden ylätasolla on näennäisen helppo käydä abstraktia keskustelua. Eräs paljon maailmaa nähnyt ystäväni tiivisti inhimillisiä näkökulmia, joita tässä siteeraan:
”Jokaista menehtynyttä kohti on tietty määrä omaisia. Omaisen menetys vie noin vuoden surra. Osa ihmisistä on niin peloissaan, etteivät pitkiin aikoihin, jotkut ehkä koskaan mene julkisiin paikkoihin. Mikä voisikaan olla se turvalliseksi julistettu päivämäärä, jolloin simsalabim teatterit ja ravintolat avattaisiin? Kuka uskaltaa? No, nuoret. Entäs se toinen aalto, koska se tulee? Talvella, ensi keväänä?”
Valtioiden rajojen sulkeminen on ollut tarpeellista viruksen leviämisen hidastamiseksi. Joillekin se on ollut myös merkki kansallisen itsekkyyden hyväksymisestä. Entä yksilön tasolla?
”Alan pelätä yhteiskuntamoraalin rapautumista tämä tullessa liian likelle. ’Survival of the fittest’ ja viidakon laki astuvat voimaan. Kaikki uhrataan itsen ja ehkä perheen pelastamiseksi. Ongelmana tässä tilanteessa on, että rahakaan ei auta. Ei ole turvakapselia tai albanialaisia bunkkereita, joihin voisi virusta turvaan paeta. Endorfiiniriippuvuus ajaa kolmekymppiset miehet pumppaamaan rautaa viisi kertaa viikossa tuli mikä tuli.”
Viime vuosikymmenet ovat olleet globalisoitumisen ja keskinäisriippuvuuden jatkuvan kasvun aikaa. Tuotantoprosessit on pätkitty osiin, jotka on hintakilpailutettu ja ripoteltu eri puolille maailmaa. Euroopan unionin kantava ajatus on ollut, että yhdessä olemme vahvempia kuin erikseen. Nyt kansainvälinen solidaarisuus näyttää hetkessä murentuneen. Apuaan tarjoavat yllättäen ne, joita ei ole pidetty vahvimpina; Kuuba lähettää lääkäreitään Italiaan, Taiwan haluaa lahjoittaa suojanaamareita Yhdysvaltoihin.
Kansainvälinen tiedonvälitys on keskittynyt seuraamaan viruksen kulkua Kiinasta Eurooppaan ja Amerikan mantereelle, erityisesti presidentinvaalikampanjan värittämään Yhdysvaltoihin. YK:n pääsihteeri ja WHO:n pääjohtaja ovat kuitenkin esittäneet voimakkaan vetoomuksen solidaarisuuteen köyhimpiä maita kohtaan.
”Intiassa ihmislaumoja ruiskutetaan desinfektioaineella. Brasiliassa slummeissa muhii koronapommi. En tiedä kuinka hyvin länsimaat tulevat pärjäämään, vanhat ehkä poistuvat tilastoista. Mutta kehitysmaissa tämä tulee pyyhkäisemään miljoonia. Länsimaissakin koronan jälkeinen köyhyys ja yhteiskuntarakenteen haurastuminen vie henkiä kauan taudin mahdollisen taltuttamisen jälkeen. Ei ole paluuta entiseen enää meidän elinaikanamme.”
Maailma koronan jälkeen ei voi olla sama kuin ennen sitä. Suuri haaste on, miten käytämme hyväksi mahdollisuuden rakentaa parempaa maailmaa siitä huolimatta, että rakennustyö joudutaan ehkä aloittamaan sekä taloudellisilta että sosiaalisilta raunioilta.
Kaikki maat ja kaupungit ovat lähes identtisen tehtävän edessä, koska monilla on ollut samat menestysreseptit. On haettu kansainvälisiä investointeja ja turismin kasvua, mitkä ovat yhdessä ohjanneet sekä elinkeinopolitiikkaa että rakennusinvestointeja. Veikkaan, että näitäkin prioriteetteja arvioidaan uudestaan. Mutta mikään epidemia ei pyyhi pois ihmisoikeuksia, hyvinvointivaltion perusperiaatteita, julkisen sektorin vastuuroolia tai ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun välttämättömyyttä.
Kaarin Taipale,
takatöölöläinen kaupunkitutkija, eurooppalainen maakuntapoliitikko ja SDP:n puoluevaltuuston 2. vpj