Työ ja sukupuoli
Naisten itsetunnon, poliittisen tiedostamisen, yhteiskunnallisen osallistumisen ja elämänhallinnan kasvattaminen on ollut sosialidemokraattisen naistoiminnan tehtävänä yhtä lailla järjestäytymisen syntyhetkistä alkaen kuin nykyisen naisliiton toimintasuunnitelmassakin.
Suomen työläisnaisliitto aloitti toimintansa jo vuonna 1900. Naisliitto oli selkeästi osa työväenliikkeen luokkataisteluohjelmaa, mitä sen luonne järjestöjen järjestönä hyvin kuvasi. Tällaisena se oli myös selkeä vastapaino säätyläisnaisten yksilöjäsenyydestä lähtevälle organisoitumiselle. Yhdistymisen voimana oli selkeästi palkkatyösuhde, jossa alistuksen perustaksi tunnistettiin sekä luokka-asema että sukupuoli. Säätyläisnaiset sen sijaan tavoittelivat naisten aseman parantamista vain oman yhteiskuntaluokan sisällä luokkayhteiskunnan keskinäissuhdetta muuttamatta.
Ammatillisen toiminnan ohella työläisnaisliikkeen keskeisiä intressejä olivat raittiuskysymykset. Kieltolaki oli naisten ehdoton vaatimus. Työläisnaisten taistelu palkkojen korottamisen puolesta oli välillisesti myös taistelua prostituutiota vastaan.
Keskeisimmäksi vaatimukseksi, jonka ympärille maanlaajuinen työläisnaisten liike kyettiin seuraavina vuosina organisoimaan, oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. SDP oli ainoa puolue, joka vaati ääni – ja vaalioikeutta kaikille täysi-ikäisille kansalaisille säädystä, varallisuudesta ja sukupuolesta riippumatta. Naisten rooli Sosialidemokraattisessa puolueessa oli aina sisällisotaan 1918 saakka hyvin keskeinen. Tämä johtui naisten aktiivisesta osallistumisesta yhtäältä tsaarinvastaiseen toimintaan sortovuosina, toisaalta äänioikeuskamppailuun.
Poliittinen valta
Ensimmäisissä vaaleissa 1907 sosialidemokraatit saivat peräti 80 paikkaa, joista yhdeksän oli naisia. Nuorin naisista oli 25 – vuotias Jenny Nuotio ja vanhin Miina Sillanpää (40). 1920-30 – luvulla naisliiton asema muuttui selkeästi. Kotitaloudellinen valistustyö nivoutui sosialidemokraattiseen järjestötoimintaan. Yleispoliittisista linjauksista siirryttiin perinteisemmille ”naisten aloille”, sosiaali – ja perhepoliittiset kysymykset nousivat naisten omiksi toiminta-aloiksi.
Kansalaisjärjestöjen – joista sosialidemokraattisten naisten panos on ollut erittäin huomattava – luomat sosiaaliturvan muodot edelsivät Suomessa valtiollista sosiaaliturvajärjestelmää ja hyvinvointiyhteiskuntaa, jota rakennettiin pääosin vasta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.
Puoluehajaannuksen, naisliiton hajaannuksen ja 1960-luvun radikalisoitumisen myötä naisliittolaiset alkoivat jälleen palata enemmän yleispoliittisiin keskusteluihin. Samalla naisliitossa aina tärkeällä sijalla ollut kansainvälisyys lisääntyi samoin kuin rauhantyö ja solidaarisuustoiminta.
Hyvinvointivaltion puolustajina
Taloudellisesti hyvä 1980-luku oli voimistuvan naisliikehdinnän aikaa, jolloin eri intressipiirejä yhdistivät eri naisverkostot. Myös Sosalidemokraattiset naiset osallistuivat moniin tasa-arvokeskusteluihin ja toimenpiteisiin kaikenpuolisen yhdenvertaisuuden ja suvaitsevaisuuden lisäämiseksi. Sosialidemokraattisten naisten näkökulmasta sukupuolten välisen tasa-arvon päämäärät voidaan tiivistää kahteen tavoitteeseen: 1)taloudellisellinen riippumattomuus ja 2) ruumiillinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus.
Köyhyyden naisistuminen ja köyhyysloukut tiedostettiin jo ennen 90-luvun suurta lamakautta. Naisten korkea työttömyys ja hyvinvointipalvelujen purkaminen uhkasivat työntää naisia taloudelliseen ja sosiaaliseen syrjäytymiseen. Sosialidemokraattisten naisten periaate poliittisesti toimia heikommassa asemassa olevien ihmisten auttamiseksi on edelleen ajankohtainen.
Sosialidemokraattiset naiset on ollut edelläkävijä ja suunnannäyttjä myös nostamalla päivänpolitiikkaan mm. sukupuolisen häirinnän ja ahdistelun työelämässä sekä samaa sukupuolta olevien parien aseman perhepolitiikassa.
Järjestötoiminnan kehittämisessä peilautuu naisten suhde valtaan. Todellinen valta on potentiaalia: osaamista, kykyä toimia ja toteuttaa. Siksi yhtäläiset oikeudet eivät riitä, vaan naisilla ja miehillä on oltava myös yhtäläiset mahdollisudet toimintaan. Naisliitto suositti jo 1990 puoluetta ottamaan käyttöön ns. sukupuolikiintiöt, mikä hyväksyttiin SDP:n sääntöihin 1996 puoluekokouksessa.
Sosialismi ja naiset
Työläisnaiset valitsivat osansa vuosisadan alussa: he halusivat rakentaa uutta yhteiskuntaa yhdessä miesten kanssa. He valitsivat sosialismin ja naisliikkeen, molemmat. Tänäänkin Sosialidemokraattiset naiset ovat osa sosialidemokraattista liikettä.
Sosialidemokraattisilla naisilla on unelma paremmasta elämästä: Utopiamme on maailma, jossa mies ja nainen jakavat yhdessä työn, niin palkallisen kuin palkattomankin, vastuun, murheet ja ilot. Tavoitteenamme on lämmin, solidaarinen, itsestään ylpeä nainen, rakentamassa maailmaa rauhan maailmaksi.
Teksti: SDP 100 vuotta, 1999
Sosialidemokraattisten naisten puheenjohtajat ja pääsihteerit
Puheenjohtajat | |
1900–1921 | Ida Aalle-Teljo |
1921–1946 | Sylvi-Kyllikki Kilpi |
1946–1957 | Tyyne Leivo-Larsson |
1957–1972 | Meeri Kalavainen |
1984–1990 | Vappu Taipale |
1990–1999 | Liisa Jaakonsaari |
1999–2008 | Tarja Filatov |
2008–2011 | Maria Guzenina |
2011–2014 | Tuula Peltonen |
2014- | Tytti Tuppurainen |
Pääsihteerit | |
1979–1988 | Marianne Laxén |
1988–1997 | Tuula Haatainen |
1998–2002 | Marja-Liisa Kiljunen |
2002–2006 | Raija Rimpiläinen |
2006–2020 | Merja-Hannele Vuohelainen |
2020-2023 | Roosa Pöyhönen |
2023- | Noora Kettunen |