Ajankohtaista

Anita Hellman: Kriisien keskellä tarvitaan tekoja, toivoa ja visioita

Anita Hellman, Helsingin sd-piirin puheenjohtaja (kuva Jenni Kienokoski)

Helsinki – Suomen kaunein, tunnetuin ja suurin. Pääkaupunkimme, Stadi, Hesa. Me helsinkiläiset olemme tottuneet tuntemaan ylpeyttä kaupungistamme. Näin ei kuitenkaan viime aikoina ole ollut, kaupunki on ollut otsikoissa vähemmän imartelevasta syystä. Helsingin kaupunki on Suomen suurin työnantaja, jonka palkkalistoilla on n. 38 000 työntekijää. Kaupungin palkanmaksusotku ei onneksi koske kaikkia näitä työntekijöitä, mutta yksikin kokonaan tai osin saamatta jäänyt palkka on liikaa.

Koko sotkun keskiössä on uuden palkanmaksujärjestelmän Sarastian käyttöönotto, jossa on jätetty huomiotta perusasioita, on lähdetty vauhdilla ja ajettu suoraan metsään. Johtamisen puute on silmiinpistävää, niin virkajohdon kuin pormestarin osalta. Miten tällaista pääsee tapahtumaan, on yksi kysymys ja toinen on se, miten tapahtuneeseen on reagoitu. Syyttävän sormen osoittaminen milloin mihinkäkin ja vastuun kiertäminen on käsittämätöntä. Vahingon tapahduttua tulisi ryhdikkäästi todeta tapahtunut, kantaa vastuu ja aloittaa välittömät korjausliikkeet, jotta lisävahingot vältettäisiin. Sen sijaan viikkoja on pyöritelty päätä ja vähätelty vahinkoa.

Julkisissa ulostuloissa niin pormestari kuin kansliapäällikkö Sarvilinna ovat osoittaneet lähinnä, miten vieraantuneita he ovat pienipalkkaisen ihmisen arjesta. Kyllä, yhden palkan saamatta jääminen tai viive sen saamisessa voi olla katastrofi. Kyllä, jopa pieni virhe palkanmaksussa voi olla virhe. Empatian puute on silmiinpistävää. Tämä näkyy myös siinä tahtotilan puutteessa, kun puhutaan miten näitä työntekijöitä voisi tilanteessa auttaa.

Surullisinta tässä on se, että kaupungin johtamisjärjestelmä ei anna muulle luottamusjohdolle välineitä puuttua asiaan. Tämä on osoittanut järjestelmän puutteet, kaupunki ei voi olla yhtäkään valtuustokautta taitamattoman johdon alla. Nyt on meneillään toinen valtuustokausi uudella johtamisjärjestelmällä, nyt on myös hyvä aika analysoida järjestelmän puutteita ja tehdä toimia sen korjaamiseksi. Vallan liiallinen keskittäminen ei yleensä johda hyvään tulokseen, olisiko syytä miettiä oikeasti operatiivisten vastuualueiden jakoa koko pormestariston kesken? Tämä myös mahdollistaisi laajempaa keskustelua niin henkilöstön kuin kaupunkilaisten kanssa.

Parhaillaan valmistellaan kaupungin budjettia, nähtäväksi jää miten palkkasotkun aiheuttamat kulut vaikuttavat budjettiin muilta osin. Juuri nyt kun energiakriisi koettelee meitä kaikkia, elämisen kulut nousevat kautta linjan, tarvittaisiin ennemminkin panostuksia kaupungin palveluihin. Helsingin kaupungin taloudellinen tilanne on hyvä, on arvovalinta, jos viilataan ja leikataan peruspalveluista, joilla on iso merkitys juurikin meille tavallisille palkansaajille, eläkeläisille, lapsille ja nuorille.

Miten käy pienituloisen – usein matalapalkkaisen naisen?

Maan hallitus on tehnyt lukuisia esityksiä toimeentulon turvaamiseksi. Joukossa on niin ylimääräistä lapsilisää kuin varhaiskasvatusmaksujen alentamista sekä erilaisia sähkötukia. On hienoa, että toimia tehdään mutta pienituloisen kaupunkilaisen arkea helpottavia asioita tässä ei juuri näy, etenkään jos olet lapseton tai peräti yksinasuva.

Sähkötuesta nauttii, jos sähkölasku on satoja euroja, liikkumiseen saa tukea, jos käyttää omaa autoa. Miten käy pienituloisen kaupunkilaisen, jolta ei liikene rahaa säästöön, jonka sähkölasku yhtä lailla moninkertaistuu ja joka liikkuu julkisilla kulkuvälineillä? HSL:n lippuja uhkaa taas korotus, näitä ei pysty vähentämään mistään. Jos 25 euron sijasta sähkölasku on 125 euroa, tämä kasvu on pienituloiselle todella suuri. Tähän kun lisätään ruoan hinnan nousu, on monella pala kurkussa, kun miettii mistä rahat laskuihin ja mistä elämiseen.

On tietenkin mahdotonta antaa kaikille jotain. Vaalien lähestyessä on tunnustettava myös se, että hallitusvastuussa on pystyttävä tekemään kompromisseja, joku jää aina ilman. Harmi että se joku on kovin usein matalapalkkainen nainen. Maailmaa voi kuitenkin muuttaa, joten ei heitetä toivoa. Meitä on iso joukko, jotka puhumme pienipalkkaisten, toimeentulon kanssa kamppailevien puolesta. Niiden, joiden kohdalla ei ole kysymys siitä, että pitääkö niihin säästöihin nyt kajota, vaan kyse on siitä, maksanko laskut vai syönkö.

Kun puhutaan erilaisista ihmisryhmistä, tulee helposti mielikuva vastakkainasettelusta. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. On kyse siitä, miten pidetään kaikki mukana. Siitä, että ollaan tasapuolisia ja luodaan toivoa ihmisille ottamalla heidät huomioon. Ei ohittamalla.

Kriisien keskellä tarvitsemme kaikki toivoa, visioita ja toimintaa. Ei ainoastaan puheita ja lupauksia, vaan tekoja ja rehellisyyttä; myös kykyä sanoa, että tällä kertaa meni näin, mutta seuraavalla kerralla menee toisin. Sinut on huomattu, sinunkin vuorosi tulee vielä, sen eteen tehdään töitä hartiavoimin.