Leena Harjula-Jalonen: Tasa-arvon mallimaan vaiettu häpeäpilkku – väkivalta suomalaiskodeissa on katkaistava

Suomea pidetään maailmalla tasa-arvon mallimaana, mutta tilastot paljastavat karun todellisuuden: koti on monelle suomalaiselle naiselle maan vaarallisin paikka. Tätä ristiriitaa kutsutaan aiheellisesti pohjoismaiseksi paradoksiksi. Euroopan unionin perusoikeusviraston ja Eurostatin vertailuissa Suomi sijoittuu toistuvasti kärkisijoille, ja yli puolet naisista on kokenut fyysistä tai seksuaaliväkivaltaa tai sillä uhkailua 15 vuotta täytettyään. Vaikka korkeita lukuja selitetään toisinaan sillä, että meillä väkivalta tunnistetaan ja siitä uskalletaan ilmoittaa herkemmin kuin monissa muissa maissa, tilastojen taakse ei voi piiloutua. Karuin osoitus tilanteen vakavuudesta on se, että noin 15–20 naista menettää Suomessa vuosittain henkensä nykyisen tai entisen kumppaninsa surmaamana. Se tarkoittaa keskimäärin yhtä kuolonuhria joka toinen tai kolmas viikko.

Miksi väkivallan kierre jatkuu maassamme vuosikymmenestä toiseen? Taustalla vaikuttaa ylisukupolvinen perintö, jossa lapsuudessa nähty tai koettu väkivalta normalisoi aggression ja tekee siitä opitun tavan ratkaista ristiriitoja. Pitkään jatkunut vaikenemisen kulttuuri ja parisuhdeongelmien pitäminen visusti kodin sisäisenä asiana synnyttävät häpeää, joka estää avun hakemisen ja sulkee kärsimyksen neljän seinän sisään. Kun ihmiseltä puuttuvat tunne- ja vuorovaikutustaidot kohdata pettymyksen, häpeän ja mustasukkaisuuden kaltaisia vaikeita tunteita, menetetty hallinnantunne puretaan kumppaniin vallankäyttönä ja lyönteinä. Tätä tuhoisaa kehitystä kärjistävät usein sosioekonominen ahdinko, syrjäytyminen ja mielenterveysongelmat, ja lähes poikkeuksetta mukana on alkoholi, joka poistaa viimeisetkin pidäkkeet valtaosassa vakavista väkivallanteoista.

Tämän inhimillisen tragedian edessä yhteiskunta ei saa enää tyytyä vain voivottelemaan, vaan toimiin on ryhdyttävä samanaikaisesti usealla rintamalla. Kierre on katkaistava jo varhaiskasvatuksessa ja kouluissa vakiinnuttamalla tunne- ja turvataidot sekä toisen koskemattomuuden kunnioittaminen osaksi jokaisen lapsen arkea. Pelkkä asennekasvatus ei kuitenkaan riitä, vaan myös väkivallan tekijöille suunnattuja katkaisuohjelmia, kuten Lyömätöntä Linjaa ja Miessakkien toimintaa, on resursoitava tuntuvasti nykyistä enemmän, jotta väkivaltainen käyttäytyminen saadaan pysäytettyä ennen peruuttamattomia tekoja.

Samalla uhrin suojeluun on saatava aukottomat turvaverkot. Suomen on vihdoin kannettava vastuunsa ja nostettava turvakotipaikkojen määrä kansainvälisen Istanbulin sopimuksen edellyttämälle tasolle sekä vahvistettava matalan kynnyksen tukipalveluita, kuten Nollalinjaa. Viranomaisille puolestaan on annettava tehokkaat välineet puuttua vaaratilanteisiin ennakoivasti: moniammatillinen MARAK-riskinarviointi on saatava kattavasti käyttöön kaikille hyvinvointialueille, ja sähköisesti valvottuja lähestymiskieltoja on uskallettava hyödyntää huomattavasti nykyistä herkemmin korkean riskin tapauksissa.

Kenenkään ei pidä joutua pelkäämään hengestään omassa kodissaan. Väkivallan kitkeminen ei ole perheiden yksityisasia, vaan koko yhteiskunnan oikeudellinen ja moraalinen velvollisuus, joka vaatii puheiden sijaan riittäviä määrärahoja ja jämäköitä viranomaistoimia.

Leena Harjula-Jalonen
Uudenmaan Demarinaisten hallituksen jäsen