Maria-Riitta Mällinen: Työajan lyhentäminen – Tulevaisuutta vai täyttä utopiaa?

Kilpailukykysopimus, työehtosopimusneuvottelujen nollakierrokset ja puhe sunnuntaikorvauksien poistamisesta. Lakon aikana aitoihin leikataan reiät rikkureille. Elämme parhaillaan ilmapiirissä, jossa työntekijöiltä vaaditaan joustamista ja saavutetuista eduista luopumista, tämä kaikki yhteisen hyvän nimissä.

Työelämäpolitiikka on polarisoitunutta ja vastakkainasettelu kiivasta. Puheet yhteisistä talkoista ontuvat, kun samaan aikaan nollaratkaisujen ja heikennysten kanssa yhteiskunnan hyvinvointierot kasvavat. Ei voi olla niin, että joillekin talkoot ovat pakollista kurjistamista, toisille hyvään tahtoon ja vapaaehtoisuuteen pohjautuvia pieniä myönnytyksiä.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin lyhennettiin työviikko ensin seitsemästä kuuteen ja sitten viiteen päivään. Työntekijöiden hyvinvointiin panostettiin vuosilomien järjestämisellä ja perhevapailla. Työelämän kehittäminen on aina tapahtunut kamppailun ja sopimisen kautta. Viime aikoina sopimisen kulttuuri on kadonnut, puheet ovat jyrkentyneet ja kamppailunkin tilalle on tullut saneleminen.

Usein ajattelemme, että kehitys kehittyy. Ja maailma menee automaattisesti parempaan suuntaan. Kuitenkaan työhyvinvointi ei parane ilman määrätietoisia tekoja. Maailmalta kuulee huolestuttavia esimerkkejä, miten työntekijöistä halutaan saada kaikki tehot irti. Meksikossa kassan myyjille on laitettu vaipat, jotta he eivät käy vessatauoilla. Samoin Yhdysvalloissa siipikarjatuotteiden tuotantolinjoilla ollaan vaipoissa. Digitalisaatio ja työnmurros ei saa tarkoittaa vain luovempia tapoja hyödyntää ihmisiä. Nimenomaan innovaatioiden tulee parantaa työntekijöiden asemaa, työoloja ja elämän laatua.

Olisiko aika taas pohtia, miten työelämää uudistetaan niin, että työntekijöiden hyvinvointi lisääntyy? Lisäämällä työelämän hyvinvointia lisäämme samalla tehokkuutta ja kilpailukykyä. Esimerkiksi Ministeri Sanna Marin esitti taannoin työajan lyhentämistä kahdeksasta kuuteen tuntiin. Aloite teilattiin osin vihaisesti ja osin pilkallisesti hyvin monelta taholta. Mielestäni esitys on kuitenkin pohtimisen arvoinen.

Palkanalennukseen ei kenelläkään ole varaa, mutta jos työ jaettaisiin määrällisesti laajemmalle, niin se lisäisi työllisyyttä. Entistä useampi pääsisi työn piiriin – ja työssä oikeasti jaksettaisiin pidempään. Vapaalla voisi liikkua, opiskella, harrastaa ja viettää aikaa perheen tai läheisten kanssa. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen vaikeus ovat yksi niistä syistä, miksi nuoret eivät perusta perhettä. Työelämää kehittämällä voidaan siis vaikuttaa hyvin monella tapaa yhteiskunnan kehitykseen.

Meidän tulee pystyä panostaa työssä jaksamiseen ja osaamisen jatkuvaan päivittämiseen huomattavasti paljon enemmän. Emme voi vain vaati sopeutumista digitalisaatioon ilman koulutusta. Emme voi vaati pidempiä työuria ilman työntekijöiden hyvinvoinnin parantamista.

Tosiasia on se, että työelämä on jatkuvassa muutoksessa. Eikö murroksen kynnyksellä voisi miettiä myös hyvinvointia ja tasa-arvoa lisääviä uudistuksia? Myös sellaisia, jotka tuntuvat tällä hetkellä pieneltä utopialta.

Maria-Riitta Mällinen,

SDP:n puoluehallituksen jäsen
Lapin sosialidemokraattien puheenjohtaja (2020-)