Ajankohtaista

Vieraskynässä Millariikka Rytkönen: Onko Suomi ja saavutettu palkkatasa-arvo ihan mahdoton yhtälö?

Ei todellakaan ole.  Islannin valtio on pystynyt masinoimaan melkoisia tasa-arvotekoja ja kaiken alku oli tasan 46 vuotta sitten hetki, jolloin islantilaiset naiset päättivät mennä lakkoon. Päivä oli 24.10.1975.

Pysähdyin tämän ajatuksen äärelle porvoolaisessa metsässä kuunnellessani Satu Rämön kirjaa ”Islantilainen kodinonni”. Synnyin 15 päivän kuluttua tuosta hetkestä, jolloin naiset 2267 kilometrin päässä menivät lakkoon saavuttaakseen palkkatasa-arvon. Sen tajuaminen sai aikaan melkoisen ajatusmyrskyn: me olemme Suomessa yhden keski-iän verran jäljessä islantilaisia. Suomi patsastelee tasa-arvon mallimaana, mutta me olemme auttamatta koko homman boomerit.

Palkkaeron kurominen umpeen ei ole mikään mielipidekysymys. Siihen velvoittavat kansainvälinen ja EU-oikeus sekä kansallinen lainsäädäntö. Tasa-arvolain samapalkkaisuuden periaatteen mukaan samasta ja samanarvoisesta työstä on maksettava sama palkka.

Naisten palkkapäivää vietettiin pari viikkoa sitten, jonka jälkeen kuvainnollisesti naisten palkanmaksu loppui. Naisten ansiot ovat tänä vuonna 84,3 % miesten ansioista. Ero on kuukausitasolla 628 euroa. Palkkatasa-arvoa on yritetty edistää erityisillä samapalkkaohjelmilla yli 15 vuotta. Ero ei kapene. Tässä kohtaa ei pääse Matti ja Teppo laulamaan vauhdin kiihtymisestä, sillä tällä äärimmäisen hitaalla tahdilla saavutamme palkkatasa-arvon Suomessa joskus vuonna 2100. Käytännössä homma on siis ikuisuusprojekti, koska yhteiskunnassa ei ole oikeasti tahtoa asian korjaamiseksi.

On hemmetin turhauttavaa vuosi toisensa jälkeen todeta, että samasta ja samanarvoisesta työstä tulee maksaa samaa palkkaa, kun näin ei kuitenkaan toimita. Pelkkää tuuleen huutamista. Käytännössä sama palkka samanarvoisesta työstä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ammattikorkeakoulutetulle insinöörille ja sairaanhoitajalle maksettaisiin samaa palkkaa. Julkisella sektorilla laitteiden hoitamista arvostetaan rahalla enemmän kuin ihmisten hoitamista, vaikka insinöörin ja sairaanhoitajan ammattikorkeakoulututkinto on täsmälleen yhtä pitkä ja työn vaativuus on vähintäänkin sama molemmilla. Ratkaisut ovat siis aika yksinkertaisia ja suoraviivaisia, jos tavoite halutaan saavuttaa. Lopulta tämä on siis vain ja ainoastaan tahdon asia.

Sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan työvoimasta 90 prosenttia on naisia. On selvää, että he eivät voi odottaa tasa-arvolain toteutumista vuosikymmeniä. Hoitajapula on totta. Sadussa poika huusi suden uhkaavan ja juoksutti kyläläisiä pelastamaan lampaita, vaikka mitään sutta ei ollutkaan. Meistä moni on oppinut kyseisen sadun myötä sen, minne valhe johtaa. Mutta mitä tapahtuu, jos suljemme korvamme kaikilta varoituksilta ja hukka perii meidät? Kuuleeko kukaan rehellisen paimenen huutoa hoitajapulasta?

Minulla on globaalisti noin 28 miljoonaa kollegaa; sairaanhoitajaa ja kätilöä. Ennen koronapandemiaa maailman terveysjärjestö WHO arvioi, että tarvitsen noin yhdeksän miljoonaa kollegaa lisää vuoteen 2030 mennessä. Vuosi sitten WHO patisti Eurooppaa investoimaan alamme työpaikkojen lisäämiseen. Juurikin niihin resursseihin, joista olen työni puolesta pitänyt ääntä vuosikausia.

Koska hoitajapula on ollut pitkään globaali, kilpailevat maat osaajista. Meillä Suomessa on Pohjoismaiden alhaisin palkkataso, olemme tutkitusti Euroopan rasistisin maa ja meillä on marraskuu. Ei heti tule mieleen toista länsimaata, joka ei olisi maksanut koronakorvausta heille, jotka ovat pitäneet kansankunnan hengissä läpi pahimman kriisin. Me Suomessa tarjosimme hoitajille sen sijaan pakkolait, vanhentuneet maskit ja kertakäyttösadetakit suojaksi. Siinä sitä mainosta suomalaisista alamme työpaikoista kerrakseen.

Hoitajien palkkataso on kestämättömän matalalla. Rahaa ei kuulemma ole, vaikka kuntien yhteenlaskettu tulos oli 1,7 miljardia euroa ylijäämäinen viime vuodelta. Rahaa siis on, mutta ei hoitajille. Suomi käyttää häpeällisen vähän BKT:sta varoja terveydenhuoltoon kun vertaamme maatamme muihin Pohjoismaihin. OECD-maista esimerkiksi Chile käytti terveydenhuollon käyttömenoihin suhteessa kansantuotteeseensa enemmän kuin me.

Viime kesänä alamme todellisuus alkoi valjeta yhä useammalle. Kokonaisia terveysasemia jouduttiin sulkemaan hoitajapulan vuoksi, samoin hoivakoteja ja erikoissairaanhoidon yksiköitä. Päivystyksen ruuhkautuivat ja kätilöt kertoivat julkisesti, etteivät voi taata enää turvallista synnytystä jokaisessa työvuorossaan. Toimittajat maakuntalehdistä valtakunnan medioihin soittivat lakkaamattomana virtana kysyen hoitajapulasta. Ne samat journalistit, jotka eivät tarttuneet vuosikausien hätähuutoomme alamme kriisistä.

Työmme itsessään ei ole ongelma. Koemme olevamme maailma parhaissa ammateissa. Olosuhteet ovat ne, jotka saavat meidät väsymään. Jopa sairastumaan. Ja vaihtamaan alaa. Milloin päättäjät uskaltavat katsoa kohti meitä hoitajia? Mikä on kollegoideni arvo päättäjien silmissä ja mitä olemme siitä yhteiskuntana valmiita maksamaan? Mikä on hinta mittaamattoman arvokkaasta työstä?  Tai sen tekemättömyydestä?

Nyt on viimeiset hetket aikaa sijoittaa tulevaisuuteen, jos suomalaisten terveydenhuolto, vanhustenhoito, varhaiskasvatus ja sosiaalihuolto halutaan pitää turvallisena ja laadukkaana. Hoitotyön kuormittavuus on hyvin suuri. Osaavasta henkilöstöstä on pulaa, ja alan vetovoima heikkenee huolestuttavasti. Väestön ikääntyessä sosiaali- ja terveysalan työvoiman tarve kasvaa edelleen.

Kokemukset muualta maailmasta osoittavat, että samapalkkaisuuden tavoite on täysin mahdollista saavuttaa. Uusi-Seelanti päätti nostaa naisvaltaisen sote-alan minimipalkkoja 15 – 49 prosenttia viiden vuoden aikana ennen koronapandemiaa. Päätöksen taustalla oli tuomioistuinprosessi. Saksassa päätettiin nostaa julkisen sektorin palkkoja 8 prosenttia jo vuonna 2019. Lisäksi Saksan hoitoalalle kohdennettiin samaan aikaan satojen eurojen korotukset alan vetovoiman lisäämiseksi. Meillä Suomessa olemme edelleen telineissä ihmettelemässä.

Kansalaisilla on suuri huoli koronapandemian aiheuttamasta hoitovelasta. Aula Research toteutti Tehyn toimeksiannosta syyskuussa kyselyn, joka kartoitti kansalaisten mielipiteitä koronapandemian aiheuttamasta hoitovelasta, sote-uudistuksesta ja aluevaaleista.

Suomalaiset pitävät palkkojen nostamista parhaana keinona vastata hoitajapulaan. Tätä mieltä oli 73 % vastaajista. Toiseksi parhaana keinona nähtiin työolojen parantaminen (62 %) ja kolmantena hoitajavastaanotot (50 %). Vastaajista 82 % on täysin tai jokseenkin samaa mieltä väittämästä, että sote- ja varhaiskasvatusalan houkuttelevuutta ja henkilökunnan saatavuutta on lisättävä palkankorotusten kautta.

Kyselystä selvisi myös, että 65 % suomalaisista on sitä mieltä, että verotuloista pitäisi käyttää nykyistä suurempi osa sosiaali- ja terveyspalveluihin. Suomalaiset hahmottavat siis erittäin hyvin hoitajapulan vaarat ja keskeiset ratkaisukeinot. Tämä on tärkeä viesti myös päättäjille ja työnantajille. Palkkauksen ja työolojen parantaminen ovat tärkeimmät ratkaisut ja niillä on kiire. Aikuisten oikeesti. Boomeri-Suomella ei ole aikaa odottaa palkkaepätasa-arvon kanssa.

Millariikka Rytkönen

Tehyn puheenjohtaja
millariikka.rytkonen@tehy.fi

Vieraskynä on Demarinaisten kiertävä blogipalsta jossa julkaistaan Demarinaisten ja Suomen Sosialidemokraattisen puolueen luottamushenkilöiden ja toimijoiden kirjoituksia. Tekstit ovat vieraiden itsensä kirjoittamia ja edustavat heidän omia näkemyksiään.