Kaarin Taipale: Korkeakulttuurien nousu ja tuho

Meksikossa maya-intiaanien pyramideja tai Iranissa Persepoliin kaupungin raunioita ihaillessa on pakko kysyä, mihin sortuivat korkeakulttuurit, jotka olivat rakentaneet nuo valtavasti tietoa ja osaamista vaatineet ympäristöt, varjoisat puistot ja solisevat vesiputoukset.

Yksinkertaisimmat selitykset tuholle ovat sota, nälänhätä ja kulkutaudit. Mutta riittääkö pelkkä voittajan vallanhimo selittämään, miten sotaretkillään Intiaan asti edennyt Aleksanteri Suuri pystyi valloittamaan Persian ja matkansa varrella 500 vuotta eaa hävittämään vain pari vuosisataa kukoistaneen Persepoliin?

Teotihuacan oli loistonsa aikoina, vuosina 250–450 jaa, noin 150 000 asukkaan silloinen suurkaupunki. Kaupungin katoamisen syistä osataan vain arvailla, että se ”hylättiin joskus vuosina 550–900 ehkä kuivuuden, ehkä sodan tai kapinan takia” (Wikipedia).

Mutta miksi mayat olisivat nousseet kapinaan? Olivatko hallitsijat korruptoituneet ja ottaneet lain omiin käsiinsä, ja oliko yhteiskunta muuttunut sietämättömän eriarvoiseksi? Oliko luonnonvaroja tuhlattu niin, että maa oli muuttunut elinkelvottomaksi?

Myös arabikevään mellakoiden yhdeksi syyksi on mainittu paitsi työttömyys, kuivuus, katovuodet ja niiden aiheuttama ruuan hinnan nousu. Mutta onko viljelymaiden kuivuus aiheutunut pelkästään ilmastonmuutoksesta? Vai olisiko juurisyy ollut huonossa hallinnossa, joka ei ollut huolehtinut kastelujärjestelmien vaatimasta infrastruktuurista, tutkimuksesta eikä nuorison koulutuksesta ja työllisyydestä?

Henkeäsalpaavan upeissa historiallisissa rauniomaisemissa etääntyy todellisuudesta ja saattaa ainakin alitajuisesti ajatella, ettei vastaava korkeakulttuurien tuho olisi tänään mahdollinen. Mikään näistä ilmiöistä ei kuitenkaan ole kadonnut historiaan. Olisiko mahdollista että se, mitä nyt pidämme länsimaisena korkeakulttuurina, ei olisikaan jatkuvan kasvun ja kehityksen uralla vaan romahduksen partaalla?

Jos vallanpitäjät niin Euroopassa kuin eri puolilla maailmaa pitävät oikeuslaitosta tiukassa otteessaan, miten käy oikeusvaltion, demokratian ja ihmisten yhdenvertaisuuden? Jos tiedotusvälineet lukuisissa maissa ovat joko tiukan sensuurin alla tai populismin ja markkinavoimien kourissa, miten käy totuuden ja kansalaisyhteiskunnan? Jos maailmassa varttuu miljoonien nuorten sukupolvia, joilla ei ole pääsyä koulutukseen eikä työhön, kauanko he sietävät kapinoimatta näköalatonta köyhyyttä ja eriarvoisuutta? Jos fossiilisten polttoaineiden käytöllä ja metsiä pelloiksi raivaamalla tuhotaan maapalloa suojaava ilmakehä, miten me selviämme ilmastonmuutoksen kaikista vaikutuksista?

Jos monien valtioiden hallitsijoita yhä innostaa uusien alueiden valloitus, asevarustelun kiihdyttäminen ja sijaistaistelijoiden värvääminen enemmän kuin diplomatia ja rauha, kuka on enää turvassa? Jos populistit jatkuvasti pystyvät lietsomaan eripuraa meidän ja muiden, eri uskontokuntien tai valtaväestön ja vähemmistöjen välille, mihin katoaa asiapolitiikka?

Kestävän kehityksen käsitteen ytimessä on ajatus, että ilman rauhaa ei voi olla kestävää kehitystä. Ilman puhdasta vettä, puhdasta energiaa, koulutusta ja säällistä työtä ei ole kestävää kasvua. Nälkä, köyhyys ja taudit eivät katoa ilman yhdenvertaisempia yhteiskuntia ja luonnonvarojen kestävämpää kulutusta. On vain yksi maailma ja vastuu sen tulevaisuudesta on yhteinen.

Ellei historiaa tunne, on historian vanki, sanotaan. Historian virheistä pitäisi osata oppia, ettei joudu niitä jatkuvasti toistamaan. Helppoa se ei ole.

Kaarin Taipale,

Kirjoittaja on tekniikan tohtori, kaupunkitutkija sekä kaupunki- ja maakuntapoliitikko. Hän on ollut mm. Arkkitehti-lehden päätoimittaja, Helsingin rakennusvalvonnan päällikkö ja kaupunkien kestävän kehityksen maailmanjärjestö ICLEIn puheenjohtaja.