Palkkakysymys on myös poliittinen kysymys

Keskustelu ja kiista siitä, onko palkkakysymys vain sopijaosapuolten välinen tes-kysymys, johon ei saa sekoittaa politiikkaa vai onko palkkakysymys, ja kuinka suuressa määrin, poliittinen kysymys, velloo niin julkisuudessa kuin sisäpiireissäkin. Erityisesti tikun nokassa ja suurennuslasin alla ovat matalapalkkaisen naisenemmistöisen sote-alan vaatimukset palkkaohjelmasta, johon vaaditaan valtioilta ja kunnilta erillistä rahoitusta.

Naisenemmistöisten alojen vaatimusten ei pitäisi olla mikään yllätys. Suomessa miesten ja naisten välinen palkkaero on n. 16 % naisten tappioksi. Ero on kolmanneksi suurin EU:ssa. Hyvin hämmentävää itseään tasa-arvon mallimaaksi tituleeraavalle. Suurimman osan tästä erosta aiheuttaa naisenemmistöisen (yli noin 80 % naisia) kunta-alan naisten työ, jota kutsutaan oivallisesti myös halvennetuksi työksi.

Myöskään sen, miksi naisenemmistöiset julkisen sektorin matalapalkka-alat vaativat poliitikoilta ja hallitukselta rahaa palkkojen korjaamiseen, ei pitäisi olla epäselvää. Suomessa naisten halvennettu työ on pitkälle poliittisten päätösten ja työmarkkinahistorian tulos. Kun naiset 1900-luvun alkupuoliskolla lisääntyvästi tulivat työelämään, naisten palkat määriteltiin pääsääntöisesti miesten palkkoja huomattavasti alhaisemmiksi – koska mies yhteiskunnassamme katsottiin perheen elättäjäksi ja naisen tienistit vain täydentäviksi.

Suomi tarvitsi neljäkymmentäluvulla sodan myötä lisää työvoimaa, joten naisia palkattiin mielellään juuri alhaisempien palkkojen vuoksi. Sen pelon vallassa, että naiset jättävät työnsä, maan hallitus laati kuitenkin vuonna 1945 palkkasäännöksen, joka nosti naisten palkat 80 %:iin miesten palkoista. Tästä yhteydestä tunnemme silloisen pääministeri Paasikiven pohdinnan ”eikö 30 mk ole liikaa naiselle”. Tällöin syntyi naisille palkkakatto ja naisten palkkasyrjintä tuli lailliseksi. Siis poliittisin päätöksin!

Kun paineet samapalkkaisuuteen lisääntyivät, Suomikin ratifioi – jälleen poliittisin päätöksin – ILON samapalkkaisuussopimuksen 1962. Myös palkkasäännöstely purettiin, ja palkat siirtyivät vähitellen sellaisinaan eri alojen työehtosopimuksiin – naisten ja naisalojen palkat aiemman lailla säädetyn pohjan vuoksi sinne alimmille tasoille.

Sittemmin kolmikannan, keskitettyjen sopimusten ja tupojen kaudella rakennettu hyvinvointiyhteiskunta tarvitsi jälleen työntekijänsä. Halpaa työvoimaa saatiin taas naisista esimerkiksi koulutus- ja sotealoille. Näin luotiin poliittisten päätösten seurauksena ja kolmikannassa naisvaltaiset matalapalkkaiset alat. Eli kyllä, nykyinen työmarkkinoiden segregaatio on myös poliittisissa käytännöissä luotua ja jatkuvasti uusinnettua.

Meillä on myös kiitettävästi sekä kansainvälistä että kansallista lainsäädäntöä ja sopimuksia, joiden mukaan syrjintä on kielletty ja jotka velvoittavat myös kansallisvaltiota ja työmarkkinajärjestöjä sekä työpaikkoja edistämään palkkatasa-arvoa ja varmistamaan samapalkkaisuuden, maksamaan samasta ja samanarvoisesta työstä samaa palkkaa miehille ja naisille. Lista olisi pitkä, jos kaikki säädökset ja sopimukset luettelisi. Tärkeää on muistaa, että palkkatasa-arvo on mm. perustuslakiimme kirjoitettu ihmisoikeus.

Suomi on kuitenkin saanut useampia huomautuksia YK:n alaisilta järjestöiltä huomattavan suuresta sukupuolten välisestä palkkaerosta. Eli sopimusten / lainsäädännön ja rahoituksen välillä on siis ”pieni” ristiriita, palkkaeriarvoisuus, joka suurelta osalta aiheutuu kunta-alan naisenemmistöisten alojen työn arvostuksen puutteesta ja siitä seuraavista matalista palkoista – halvennetusta työstä. Rahoitus on unohtunut päättäjiltä poliittisia päätöksiä tehdessään.

Työmarkkinajärjestöt, jotka ovat neuvotelleet palkoista, ovat olleet vahvasti läsnä myös em. kansallisten lainsäädäntöhankkeiden valmistelussa. Lisäksi työmarkkinajärjestöt ovat yhdessä valtiovallan kanssa sitoutuneet samapalkkaisuussopimuksessa edistämään palkkatasa-arvoa ja työnvaativuuden arviointijärjestelmien kehittämistä. Solidaarisuuttakin ja tukea rahoituksen löytämiseksi luulisi siis myös löytyvän. Ei työtä pidä kesken jättää.

Kuten edellä on kuvattu, erityisesti naisenemmistöisten julkisen sektorin alojen arvostus ja palkkaus on muotoutunut pitkälle poliittisten päätösten tuloksena, ja ala on myös jatkuvan poliittisen neuvottelun ja muutoksen kohteena. Näin ollen on täysin loogista todeta, että myös palkkakysymyksen hoitaminen on vahvasti poliittinen päätös.

Päivikki Kumpulainen